The Power of the Dog (Thomas Savage)

 

The Power of the Dog

Thomas Savage

304 sivua
1967
Vintage

 

But Phil knew, God knows he knew, what it was to be a pariah, and he had loathed the world, should it loath him first.

 

Katsottuani The Power of the Dog -elokuvan heinäkuun alussa sain aivoihini Phil Burbankin. Mies asui mielessäni, vuokraa maksamatta, janosi tulla analysoiduksi ja ajatelluksi, tahtoi, että vietän unettomat yöni pohtien häntä. Tahtoi kertoa tarinansa, koko tarinansa, minulle. Jos osaisin sen kuulla.

 

God damn it — sometimes he longed to tell the whole story. One reason he hated booze, he was afraid of it, afraid of what he might tell.

Ja minähän osasin. Katsoin elokuvan uudelleen syyskuun loppupuolella, ja sen jälkeen luin kirjan. Pidätin hengitystäni lukiessani. Itkin. Inhosin tietää, mihin tarina on menossa – ja silti janosin saada lisää tietoa, lisää Phil Burbankin ajatuksia. Phil Burbank pilasi Rose Gordonin (myöh. Rose Burbank) elämää asettumalla peloksi tämän aistien ja tajunnan rajamaille silloinkin, kun ei ollut paikalla. Phil Burbank teki saman minulle. Toisin kuin Rose, minulla oli suojanani etäisyys. Rose eli samassa talossa Philin kanssa. Minun ja Philin välissä oli, sen lisäksi, että hän on fiktiivinen, vuosisata.

Minulle Phil Burbank oli pähkinä purtavaksi, ongelma ratkottavaksi. Mikä teki Phil Burbankista niin vihaisen? Mikä teki hänestä niin, sanalla sanoen, vittumaisen?

 

The boy wanted to become him, to merge with him as Phil had once before wanted to become one with someone, and that one was gone, trampled to death while Phil, twenty years old, watched from the top trail of the bronc collar. 

 

Kaiken takana on Bronco Henry. Vuonna 1854 syntynyt Bronco Henry, jonka Phil kohtasi 15-vuotiaana – kun Bronco Henry oli itse 46-vuotias. Ja kun Phil oli kaksikymmentävuotias, Bronco Henry 51, Bronco Henry kuoli. Ja Phil, ihailunsa sokaisema nuori, oli hylkiö, ja hän takertui siihen ainoaan asiaan, joka oli tehnyt hänelle hyvän olon: Bronco Henry. Tämän muisto. 

 

Phil, at that moment in that place that smelled of years felt in his throat what he'd felt once before and dear God knows never expected nor wanted to feel again, for the loss of it breaks your heart.

 

The Power of the Dogissa hurmaavinta on se, että joka ikinen hahmo on samaan aikaan vastenmielinen ja ihastuttava.

Phil Burbank on yksi vastenmielisimmistä hahmoista, joita kirjallisuudessa olen kohdannut. Hän on samaan aikaan monisyinen ja homofobian ja toksisen maskuliinisuuden internalisoinut olosuhteiden uhri. Olisiko hän voinut valita toisen suunnan elämälleen? Olisi, toki. Moni voisi tehdä niin.

George Burbank uskoakseni tietää tai ainakin arvelee, että Phil on ollut rakastunut Bronco Henryyn. Veljesten välillä ei ole toista tukeva suhde – osin siksi, että Phil nimittelee veljeään, ja osin kenties siksi, että jos Phil mainitsee Bronco Henryn, George muuttuu tylyksi tuppisuuksi.

Rose Burbank… omalla tavallaan vastenmielinen hänkin. Peter Gordon? Hyvänen aika mikä yhdistelmä vastenmielisyyttä ja ymmärrettävyyttä.   

 

Deliver my soul from the sword,
My darling from the power of the dog.

 

Daavidin ja Goljatin taistelu päättyy, ja minä jään pohtimaan, tuleeko Daavidista uusi Goljat. Kenties tulee. Kenties ei tule.

Varmaa on vain se, että joka ikinen hahmo ansaitsisi parempaa kuin se elämä, jollaista he kirjassa – ja elokuvassa! – elävät.

Liitän tähän loppuun vielä kaksi gif-animaatiota The Power of the Dog -elokuvasta, kohtauksesta, jolle aina itken. Harvoin tulee vastaan kirjaa ja sen elokuvasovitusta, joita molempia rakastan näin valtavan, valtavan paljon.